Olen sairastumassa vauvakuumeeseen. Luulin jo, ettei se ikinä tule, mutta oireet ovat todentotta ilmaantuneet aivan yhtäkkiä!
Olen tänään nähnyt vain suuria vatsoja ja söpöjä vauvoja. Olen miettinyt, miltä tuntuvat maitoa täynnä olevat rinnat ja miten pukeutuisin raskaana ollessani. Kuvittelin jo tilanteen, miten ja missä vaiheessa ilmoitan asiasta pomolleni (siinä kohdassa omatuntoni tosin alkoi soimaamaan)
Pohdin myös palaverissa, miten selviämme mieheni kanssa kasvatuksen haasteista. Minulle jäi varsin luottavainen olo, että pärjäämme varmasti hienosti - olemmehan fiksuja ja jaamme samanlaisen arvomaailman ja niin edelleen. Kuumetta nosti myös se ajatus, että siinähän olisi oiva pakoreitti kaltereiden kalistelusta työpaikalla! Auvoisa äitiysloma ja piiiitkä hoitovapaa nokitettuna päälle! Onko vastuutonta, että edes miettii tuollaisen asian vaikutusta tällaisessa asiassa?
Asian miettiminen on kuitenkin ajanhukkaa tällä hetkellä. Valitettavasti mieheni on kieltäytynyt vauvasta häihimme asti. Asiasta ei siis edes keskustella ainakaan vuoteen.
Plääh. Mihin vielä joudun tämän tykyttävän innostuksen ja nousevan kuumeen vallassa? Tuleeko minusta vielä epätoivonen nainen, joka päätyy pistelemään neulalla kondomipakettia?
Noh, katsotaan nyt rauhassa nouseeko kuume valloilleen vai unohtuuko se muiden asioiden tieltä.
Muiden elämä vaikuttaa aina niin paljon helpommalta. Olen ajoittain kateellinen muille ihmisille siitä, että heidän elämänsä on helpompaa. Kuitenkaan en suostuisi kenenkään kanssa vaihtamaan osia. Kuitenkin rakastan mun elämää niin paljon, ettei mitään järkeä. Niin kun ei missään muussakaan ;)
Minun on vaikea ymmärtää, miten tässä hektisessä maailmassa ihmiset pystyisivät nauttimaan työpäivistään. Päivät venyvät kuin purukumi ja aina vain vaaditaan enemmän ja enemmän.
Kiltin tytön, sellaisen kuin minä, ongelma on se, että meitä käytetään työelämässä häikäilettömästi hyväksi. Minuun on sisälle rakennettu miellyttämisen halu, jota syvästi itsessäni inhoan ja halveksin, mutta jolle en aika ajoin voi kerrassaan mitään. Haluan, että pystyn työssäni olemaan hyödyksi, saamaan aikaan, kehittämään, parantamaan, pelastamaan maailman. En halua, että minua arvostellaan laiskaksi tai huonoksi. Mitä lie luterilaista säntillisyyttä, ominaisuus joka ei sovi tämän päivän työntekijälle - työnantajalle puolestaan kyllä.
Miellyttämisen haluni ja se, että pääkopassani on fiksu ajatus tai ehkä kaksikin, ovat ehkä ajaneet minut tähän tilanteeseen, että olen uraputkessa ja suhteellisen korkeassa asemassa jo muutama vuosi valmistumiseni jälkeen. Olen ollut itsekin sangen yllättynyt siitä, miten olen onnistunut etenemään urallani näin, vaikka en varsinaisesti ole ikinä itseäni miksikään uraohjukseksi kokenutkaan. Kauhukseni vain olen alkanut epäilemään, että se ei suinkaan tee minua autuaaksi. Vai luulinko niin missään vaiheessa? En ole ihan varma.
Ajatteleekohan joku nyt, että naisenhan pitäisi olla onnellinen? Varmasti. Ehkä. Tavallaan kai olen ollutkin, mutta pikkuhiljaa onnellisuus on alkanut väistymään ja mieleeni on alkanut soljua ajatuksia siitä, mikä työ minut tekisi onnelliseksi. Joku varmasti. Toivottavasti.
Ei ehkä ole normaalia, että nyt vasta puolisen vuotta uudessa työpaikassa olleena tunnen, että minulla on jättimäinen pallo jalassani. Aamuisin tuntuu, että pukeudun pakkopaitaan (jakkupukuun), laitan huulipunaa, väännän hymyn kasvoille ja lähden töihin. Iltaisin tulen myöhään kotiin ja ahdistavat paineet ja tekemättä jääneet työt jäytävät päässäni yöt läpeensä. Tilannetta ei helpota se, että pomoni ja kaikki kollegani pitävät täysin normaalina, että töitä tehdään 24/7, illat ja viikonloput. Motivaatiopyrskähdyksiäkin tosin saan ajoittain, mutta tällä hetkellä lähinnä taas odottelen seuraavaa.
Niin. Minulla on muuten upea mies, jota rakastan, ihana koti, rakkaita ystäviä, onnellinen elämä. Ihan oikeasti - en vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois neverever!! En vaan siitä elämästä ehdi nauttimaan, niin kuin toivoisin. Se tekee minut surulliseksi. Jakaisin niin mielelläni ylitsepursuavan työtaakkani jonkun sellaisen kanssa, joka istuu työttömänä kotona ja toivoo työpaikkaa enemmän kuin mitään muuta.
Kuulostankohan selvältä burnout-pässinlihalta? Ajattelevatkohan lukijat nyt otsa kurtussa, että miksi tuo torvi ei lähde lätkimään työpaikastaan ja ratsasta onnellisena ja vapaana auringonlaskuun? Hyvä kysymys. Palaan siihen vaikka seuraavalla kerralla. Ei tyhjennetä koko pajatsoa kerralla.
- Wannabeme -
